torstai 28. toukokuuta 2015

Mitä minä saan matkustamisesta?




Jokainen ymmärtää, että reissun päällä kokee erilaisia asioita. Toiset tykkäävät käydä Tukholman risteilyllä, toiset Kanarian saarilla ja toiset taas viihtyvät parhaiten kotona. Eikä kaikkien tarvitsekaan pitää samoista asioista tai tehdä samoja asioita kuin naapurit. Ehkä sen vuoksi joidenkin on hankala ymmärtää, mitä kaikkea pidempään matkustaessa oppii ja miksi mieli halajaa maailmalle jatkuvasti. Aiemmin tykkäsin pakettimatkoista, mutta nyt lähtisin sellaiselle ainoastaan jos joku sukulainen (lue: äiti) haluaisi päästä ulkomaille ja tarvitsisi matkakaveria. Itse en pakettimatkoista niinkään välitä, tosin hyviähän ne ovat, jos aikaa on käytössä max. 2 viikkoa ja haluaa helposti paikasta A paikkaan B ja pysyy paikassa B lähestulkoon koko loman. Itse tahdon seikkailla ja siksi tykkään omatoimimatkoista. Minulla ei myöskään ole vakituista työtä, asuntolainaa tai lapsia, enkä niitä tällä hetkellä haluakaan, mikä tekee matkustamisesta moninkerroin helpompaa.

Joillekin on hankalaa selittää, miksi veri vetää muihin maihin. Se on vähän kuin insinööri selittäisi työtään noviisille, eli pinnallisesti saattaa jotain tajuta, mutta loppujenlopuksi ei läheskään kaikkea. Toki useimmat tykkäävät auringosta, rannoista, uusista kokemuksista ja makuelämyksistä ylipäänsä, mutta palaavat aina illan tullen sinne omalle hotellille ja nukkuvat omassa huoneessa. On jo oma elämyksensä nukkua 7 muun ihmisen kanssa samassa huoneessa, jokaisella oma kieli, omat tavat, kulttuuri ja kokemukset. On myös mieletön kokemus juuri ennen telttaan mönkimistä keskellä-ei-mitään katsella uskomatonta tähtitaivasta ja nukkumaan käydessä ummistaa silmät meren pauhatessa parinkymmenen metrin päässä. On ihanaa herätä niin, että aurinko alkaa nousemaan, linnut laulavat ja teltasta poistuessa paljastuu se todellinen maisema, jota oli hankala erottaa illan pimeydessä. On myös hauskaa huomata aamulla, että illalla muuten jäi takakontin luukku siinä säkkipimeydessä auki koko yöksi, kaikki tavarat aivan kosteina ja jännätä seuraava päivä autolla matkatessa, että hyökkääkö joku öttimönkiäinen niskaan :D On mahtavaa tietää, ettei oikeasti tiedä, missä ensi yön nukkuu ja antaa päivän viedä mukanaan.
On olemassa lause, jonka mukaan matkustelu on ainoa keino käyttää rahaa ja samalla rikastua. Niin se vain menee. Uusiin ihmisiin, eri kulttuureista tulleisiin ja niin eri lähtötilanteista ponnistaneisiin ihmisiin on täysin sanoinkuvaamattoman hienoa tutustua. Vaikka tapaisit henkilön vain yhtenä iltana, niin hän voi jäädä muistiin loppuelämäksi. Niin uskomattoman hienoa ei ehkä ole matkustaa melkein vuorokausi välilaskuineen toiselle mantereelle tai huomata, että hostellin lakanoissa on jonkun toisen ihmisen hiuksia, mutta se kuuluu ainakin reppureissaamiseen.

Turhaudun, kun en osaa sanallisesti kuvata kaikkea upeutta, mitä matkustelu pitää sisällään. Ehkä tämä tarina kertoo oman elämäntyylini, ne molemmat puolet; mitä se oli aiemmin ja mitä se on nyt (tarina poimittu toisesta reissublogista: http://aikaaollamatkalla.blogspot.fi/)

Eräs amerikkalainen liikemies lähti lääkärin määräyksestä lomalle pieneen meksikolaiseen rannikkokylään. Ensimmäisen aamun kiireellinen puhelu toimistosta vei hänen yöunensa, ja hän käveli laiturille selvittelemään ajatuksiaan. Eräs kalastaja oli juuri kiinnittänyt pienen veneensä laituriin, ja veneessä oli useita suuria keltaevätonnikaloja. Mies kehui meksikolaisen kalojen hienoa laatua.

“Kauanko niiden pyytämiseen meni?” kysyi amerikkalainen.

“Ihan vähän aikaa”, vastasi kalastaja hämmästyttävän hyvällä englannin kielellä.

“Mikset sitten jää pyytämään lisää kalaa?” kysyi amerikkalainen.

“Minulla on jo riittävästi perheeni elatukseen ja ystävillekin” sanoi meksikolainen lastatessaan kaloja koriin.

“Mutta… mitä sinä sitten teet loppuajan?

Meksikolainen katsahti ylös ja hymyili. “Nukun pitkään, kalastan hiukan, leikin lasteni kanssa, vietän siestaa vaimoni Julian kanssa ja kävelen joka ilta kylälle, jossa siemailen viiniä ja soitan kitaraa ystävien kanssa. Minulla on kovasti tekemistä, señor.”

Amerikkalainen naurahti ja ojensi ryhtiään. “Hyvä herra, minulla on liikkeenjohdon tutkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun pitäisi kalastaa enemmän ja ostaa tienesteillä suurempi vene. Ennen pitkää voit ostaa lisää veneitä ja lopulta omistaa kokonaisen kalastuslaivueen.”

Hän jatkoi: “Sinun ei kannata myydä saalistasi välittäjille vaan suoraan kuluttajille, ja sitten voit ostaa oman säilyketehtaan. Voisit johtaa tuotantoa, valmistusta ja jakelua. Sinun täytyisi tietysti muuttaa Mexico Cityyn ja myöhemmin Los Angelesiin ja lopulta ehkä New Yorkiin, jossa voisit johtaa yritystäsi ammattimaisesti.”

Kalastaja kysyi: “Mutta señor, miten kauan tähän menisi?”

Ja amerikkalainen vastasi: “10-20 vuotta, korkeintaan 25.”

“Mutta entä sitten, señor?”

Amerikkalainen sanoi nauraen: “Tässäpä onkin paras osuus. Kun aika on kypsä, voit järjestää osakeannin ja myydä koko yrityksen osakeannin ja rikastua. Ansaitsisit miljoonia.”

“Miljoonia, señor?” Mitä sitten?”

“Sitten voisit jäädä eläkkeelle ja muuttaa pieneen rannikkokylään, voisit nukkua pitkään, kalastella hiukan, leikkiä lasten kanssa, viettää siestaa vaimosi kanssa ja kävellä iltasella kylälle siemailemaan viiniä ja soittamaan kitaraa ystäviesi kanssa…”

Tämä on ilmeisesti alunperin eteläamerikkalainen kansantarina. Tämä versio ja suomennos on kirjasta Timothy Ferriss: 4 tunnin työviikko. (Poimittu blogista hidastaelamaa.fi)

Siinäpä se länsimaalainen ajattelutapa tarinan muodossa.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Missä välissä elämä tapahtuu?


Käyt peruskoulun, jatkat sieltä lukioon/ammattikouluun, menet ehkä töihin tai opiskelemaan lisää esim. yliopistoon tai ammattikorkeakouluun. Jossain vaiheessa saat ehkä sen työpaikan. Alat suunnittelemaan tulevaisuutta; kumppanin löytäminen, naimisiin meno, asuntolaina, lapset, hienompi auto. Elät lainaa maksaen, käyttäen ison osan vapaa-ajastakin töitä ajatellen ja odotat ehkä viikonloppuja, jolloin tunnet olevasi elossa enemmän. Äkkiä oletkin jo lähellä eläkeikää (joka kylläkin pompsahtaa karkuun juuri kun luulet saavuttaneesi sen), ja pysähdyt miettimään. Elitkö sellaista elämää kuin halusit vai menitkö normien mukaan?

Olen aiemminkin jo paasannut siitä, että mielestäni suomalainen elämäntapa on liian suunniteltua ja ehkäpä kaavamaista. Aina suunnitelmat eivät toteudu, sitten petytään karvaasti, mutta sittenpä laaditaan uusia suunnitelmia entisten tilalle. Joillain taas ei ehkä ole niin selviä suunnitelmia ja tuntuu, että heitä katsotaankin sitten pahalla silmällä ja mietitään, kuinka laiska tuokin ihminen on.

Tähän mennessä elämää olen lopettanut elämäni suunnittelemisen ja ”siihen ikään mennessä haluan sitäjatätä”-ajattelun. Suunnitelmat eivät aina mene niin kuin olisi itse ajatellut, eikä elämä muutenkaan. Totta kai jotain suunnitelmia kannattaa olla, mutta liian järjestelmällisesti ajateltu elämä ei sovi ainakaan minulle. Kyllä se opettelua on vaatinut, koska joissain asioissa olen vain itsepäinen ja pidän kynsin hampain kiinni omista suunnitelmista. Ehkä on aika karistaa vanhat tavat ja opetella vaatimaan itseltään vähemmän. Tekeekö se minusta laiskan? Toisten silmissä voi tehdäkin, mutta miksi välittää siitä, mitä muut ajattelevat. Mieluummin elän hetkessä kuin tavoitellen kuuta taivaalta, minkä jälkeen haluankin Mars-planeetan ja sitten taas Jupiterista Plutoon asti, enkä välttämättä ole tyytyväinen omiin saavutuksiin vaan haluan aina enemmän. Ei kiitos, haluan elää eri tavalla.

Rennompi asenne elämään on tuonut mukanaan yllätyksiä, iloisempaa mieltä ja aikaa vain itselle. Tällä hetkellä minulla on vain yksi unelma, jonka toivottavasti pystyn toteuttamaan. Sen verran kuitenkin suunnittelen elämää. Annan itsestäni paljon uudelle työlle, mutta vapaa-ajalla pidän ajatukset muissa asioissa. Käyn töissä, koska haluan oppia uutta ja käyttää aikaa tällä hetkellä hyödyllisesti. Unelmana horisontissa tuolla jossain siintää juurikin itse horisontti; lentomatka maailman toiselle puolelle Uuteen-Seelantiin.

Jarin kanssa kävimme ensimmäisellä ulkomaanreissulla samana vuonna kun olin itse Kanadassa harjoitteluvaihdossa. Kreikan matkan varasin itse asiassa vielä Kanadassa ollessani v. 2012, Suomessa ehdin sinä kesänä olemaan ehkä 2-3 viikkoa kun lähdimme parin viikon matkalle. Molemmat tykkäsimme silloin käydä uudessa maassa, mutta silti reissun jälkeen tuli olo ”nyt ei kyllä lähetä pitkään aikaan mihinkään, lentomatkustaminen on aivan ahterista”. Joku taisinkin varoitella silloin, että pitäkää varanne, koska matkakuume voi jäädä päälle. Silloin vaan naureskeltiin ajatukselle, mutta tämä kaikki kuitenkin alkoi siitä Kreikan matkasta. Ajatus, että maailmassa on muutakin kuin Suomi.

Yli 10 kuukauden mittaisen reissun kotiutumisesta on nyt aikaa 1 vuosi ja 4 kuukautta, mutta edelleen kotipaikkakunnan paikallisessa baarissa monet tulevat kyselemään, että hei, tehän olitte siellä reissussa sillon. Miten oikein uskalsitte lähteä? Miten teillä oikein on rahaa tuollaiseen? Heitän usein vastakysymyksen, että miksi ei? Miksi vain unelmoida kun asioita voi oikeasti toteuttaa? Rahaa pystyy lähes jokainen säästämään, siinä on kyse vain siitä, mihin sen palkan käyttää. Miulla ei henkilökohtaisesti mene kuussa rahaa kun vuokraan, ruokaan, puhelinlaskuun ja kuntosalikorttiin. Loppu menee säästöön, koska en tarvitse materiaa, vaan käytän jokaisen ylimääräisen euron mieluummin siihen, että jossain vaiheessa elän taas unelmaani tuolla maailmalla ja koen uusia asioita. Miulle Uusi-Seelanti ei ole se Pluto, jonka saavuttaminen tuntuu lähes mahdottomalta ja kun sen viimein saan, en ole vieläkään tyytyväinen, tai näin ainakin ajattelen nyt. Jokainen pystyy vaikuttamaan itse elämäänsä. Älä siis jää pohtimaan, uskallatko toteuttaa asioita, vaan toteuta ne. Make things happen.