torstai 28. toukokuuta 2015

Mitä minä saan matkustamisesta?




Jokainen ymmärtää, että reissun päällä kokee erilaisia asioita. Toiset tykkäävät käydä Tukholman risteilyllä, toiset Kanarian saarilla ja toiset taas viihtyvät parhaiten kotona. Eikä kaikkien tarvitsekaan pitää samoista asioista tai tehdä samoja asioita kuin naapurit. Ehkä sen vuoksi joidenkin on hankala ymmärtää, mitä kaikkea pidempään matkustaessa oppii ja miksi mieli halajaa maailmalle jatkuvasti. Aiemmin tykkäsin pakettimatkoista, mutta nyt lähtisin sellaiselle ainoastaan jos joku sukulainen (lue: äiti) haluaisi päästä ulkomaille ja tarvitsisi matkakaveria. Itse en pakettimatkoista niinkään välitä, tosin hyviähän ne ovat, jos aikaa on käytössä max. 2 viikkoa ja haluaa helposti paikasta A paikkaan B ja pysyy paikassa B lähestulkoon koko loman. Itse tahdon seikkailla ja siksi tykkään omatoimimatkoista. Minulla ei myöskään ole vakituista työtä, asuntolainaa tai lapsia, enkä niitä tällä hetkellä haluakaan, mikä tekee matkustamisesta moninkerroin helpompaa.

Joillekin on hankalaa selittää, miksi veri vetää muihin maihin. Se on vähän kuin insinööri selittäisi työtään noviisille, eli pinnallisesti saattaa jotain tajuta, mutta loppujenlopuksi ei läheskään kaikkea. Toki useimmat tykkäävät auringosta, rannoista, uusista kokemuksista ja makuelämyksistä ylipäänsä, mutta palaavat aina illan tullen sinne omalle hotellille ja nukkuvat omassa huoneessa. On jo oma elämyksensä nukkua 7 muun ihmisen kanssa samassa huoneessa, jokaisella oma kieli, omat tavat, kulttuuri ja kokemukset. On myös mieletön kokemus juuri ennen telttaan mönkimistä keskellä-ei-mitään katsella uskomatonta tähtitaivasta ja nukkumaan käydessä ummistaa silmät meren pauhatessa parinkymmenen metrin päässä. On ihanaa herätä niin, että aurinko alkaa nousemaan, linnut laulavat ja teltasta poistuessa paljastuu se todellinen maisema, jota oli hankala erottaa illan pimeydessä. On myös hauskaa huomata aamulla, että illalla muuten jäi takakontin luukku siinä säkkipimeydessä auki koko yöksi, kaikki tavarat aivan kosteina ja jännätä seuraava päivä autolla matkatessa, että hyökkääkö joku öttimönkiäinen niskaan :D On mahtavaa tietää, ettei oikeasti tiedä, missä ensi yön nukkuu ja antaa päivän viedä mukanaan.
On olemassa lause, jonka mukaan matkustelu on ainoa keino käyttää rahaa ja samalla rikastua. Niin se vain menee. Uusiin ihmisiin, eri kulttuureista tulleisiin ja niin eri lähtötilanteista ponnistaneisiin ihmisiin on täysin sanoinkuvaamattoman hienoa tutustua. Vaikka tapaisit henkilön vain yhtenä iltana, niin hän voi jäädä muistiin loppuelämäksi. Niin uskomattoman hienoa ei ehkä ole matkustaa melkein vuorokausi välilaskuineen toiselle mantereelle tai huomata, että hostellin lakanoissa on jonkun toisen ihmisen hiuksia, mutta se kuuluu ainakin reppureissaamiseen.

Turhaudun, kun en osaa sanallisesti kuvata kaikkea upeutta, mitä matkustelu pitää sisällään. Ehkä tämä tarina kertoo oman elämäntyylini, ne molemmat puolet; mitä se oli aiemmin ja mitä se on nyt (tarina poimittu toisesta reissublogista: http://aikaaollamatkalla.blogspot.fi/)

Eräs amerikkalainen liikemies lähti lääkärin määräyksestä lomalle pieneen meksikolaiseen rannikkokylään. Ensimmäisen aamun kiireellinen puhelu toimistosta vei hänen yöunensa, ja hän käveli laiturille selvittelemään ajatuksiaan. Eräs kalastaja oli juuri kiinnittänyt pienen veneensä laituriin, ja veneessä oli useita suuria keltaevätonnikaloja. Mies kehui meksikolaisen kalojen hienoa laatua.

“Kauanko niiden pyytämiseen meni?” kysyi amerikkalainen.

“Ihan vähän aikaa”, vastasi kalastaja hämmästyttävän hyvällä englannin kielellä.

“Mikset sitten jää pyytämään lisää kalaa?” kysyi amerikkalainen.

“Minulla on jo riittävästi perheeni elatukseen ja ystävillekin” sanoi meksikolainen lastatessaan kaloja koriin.

“Mutta… mitä sinä sitten teet loppuajan?

Meksikolainen katsahti ylös ja hymyili. “Nukun pitkään, kalastan hiukan, leikin lasteni kanssa, vietän siestaa vaimoni Julian kanssa ja kävelen joka ilta kylälle, jossa siemailen viiniä ja soitan kitaraa ystävien kanssa. Minulla on kovasti tekemistä, señor.”

Amerikkalainen naurahti ja ojensi ryhtiään. “Hyvä herra, minulla on liikkeenjohdon tutkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun pitäisi kalastaa enemmän ja ostaa tienesteillä suurempi vene. Ennen pitkää voit ostaa lisää veneitä ja lopulta omistaa kokonaisen kalastuslaivueen.”

Hän jatkoi: “Sinun ei kannata myydä saalistasi välittäjille vaan suoraan kuluttajille, ja sitten voit ostaa oman säilyketehtaan. Voisit johtaa tuotantoa, valmistusta ja jakelua. Sinun täytyisi tietysti muuttaa Mexico Cityyn ja myöhemmin Los Angelesiin ja lopulta ehkä New Yorkiin, jossa voisit johtaa yritystäsi ammattimaisesti.”

Kalastaja kysyi: “Mutta señor, miten kauan tähän menisi?”

Ja amerikkalainen vastasi: “10-20 vuotta, korkeintaan 25.”

“Mutta entä sitten, señor?”

Amerikkalainen sanoi nauraen: “Tässäpä onkin paras osuus. Kun aika on kypsä, voit järjestää osakeannin ja myydä koko yrityksen osakeannin ja rikastua. Ansaitsisit miljoonia.”

“Miljoonia, señor?” Mitä sitten?”

“Sitten voisit jäädä eläkkeelle ja muuttaa pieneen rannikkokylään, voisit nukkua pitkään, kalastella hiukan, leikkiä lasten kanssa, viettää siestaa vaimosi kanssa ja kävellä iltasella kylälle siemailemaan viiniä ja soittamaan kitaraa ystäviesi kanssa…”

Tämä on ilmeisesti alunperin eteläamerikkalainen kansantarina. Tämä versio ja suomennos on kirjasta Timothy Ferriss: 4 tunnin työviikko. (Poimittu blogista hidastaelamaa.fi)

Siinäpä se länsimaalainen ajattelutapa tarinan muodossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti