Just waiting..

Tämä on taas yksi niistä päivistä. Tai oikeastaan jo useampi samanlainen peräkkäin. Aika ei tunnu kuluvan millään eteenpäin. Pää on täynnä haaveilevia ajatuksia aurinkorannoista ja rennosta elämästä, mutta todellisuus läpsäisee vasten kasvoja. Ulos kun vilkaisee, niin tulee syksy ensimmäisenä mieleen. Keskellä päivää on hämärää, tosin johtuu vain sadepilvistä, ja virkeystaso tipahtaa saman tien useammalla asteella. 

Lueskelin juuri blogia, jossa suomalainen nainen kertoo omaa tarinaansa ulkomailla asumisesta. Totta kai siinä on omat haasteensa, ei se mitään herkkua aina ole, mutta jokin siinä kiehtoo. Johtuuko se sitten jämähtämisen pelosta, joka Suomessa ajoittain iskee vai siitä mahdollisuudesta, että hei, aurinkoa voisi olla mahdollista nähdä useamminkin kuin kolmena kuukautena vuodesta. Mieltä kutkuttaa ajatus leppoisista aamuista, rennosta elämäntyylistä, merestä, omasta piilopaikasta. Ajatus elämästä, jossa tärkeää olisi tunne siitä, että on elossa. Mahdollisuus ansaita elantoa sananmukaisesti, eli toimeentulon verran. Asuisi paikassa, jossa olisi kaikki riittävä, ei mitään ylimääräistä. En tiedä, miten meidän kattimattiloiset saisin paikalle, mutta jotenkin sekin järjestyisi.

Sitä en myöskään tiedä, onko haavekuva jossain lämpimässä paikassa asumisesta sama kuin todellisuus, todennäköisesti ei, mutta toisaalta olisi mukava kokeilla. Miksi ei? Eipä meillä ole kuin yksi elämä, en millään haluaisi käyttää sitä ”normien” mukaan.

Useammalle tutulle olenkin selittänyt (paasannut), että mitä ns. normaalista elämästä jää käteen. Muistaako niitä päiviä vai muistaako vain isommat tapahtumat? Talonhankinnan, lasten saamisen, avioitumisen, töissä ylennyksen? Muistaako nauttineensa elämästä vai onko se ollut tasolla ihan ok? En väitä, että ulkomailla asuessa kaikki olisi ihanaa ja helppoa (sitä se ei varsinkaan ole), ei velvollisuuksia eikä pakotteita. Mutta jotenkin kuvittelen, että ehkä tulisi elettyä enemmän, nautittua aamuista, päivistä, illoista ja öistä enemmän. Että elämä olisi jotain enemmän.    

Ajauduin nuamakirjoo katellessa selaamaan yhden kaverin reissukuvia parin vuoden takaa. Ai että pomppas innostus aivan kattoon!! Kohta (no, 0,36 vuoden eli 4,28 kuukauden) päästä sitä ollaankin lentokoneessa matkalla tuntemattomaan. Ja vielä Aasiaan ensin, ah ihanuutta, en malttais odottaa! Paljon on tekemistä vielä, mutta eilen tuli hankittua Intersportin alesta tuulen- ja vedenpitävä takki Uutta-Seelantia varten, siellä ei aivan minishorteissa ja pikkutopissa hilluta päivittäin :D Odottavan aika on pitkä, mutta päivä päivältä ollaan lähempänä!

 

Countdown

95 työpäivää. En mie laske tai mitään. Mutta silti. Alle sata! Hurjalta tuntuu ajatella, että neljän kuukauden päästä muutto kurkistelee jo aika tiukasti nurkan takana, sillä silloin siihen on noin viikko aikaa. Kun miettii neljä kuukautta taaksepäin, niin huhhuh, vastahan mie silloin tein sitäjatätäjatuota ja nyt on jo heinäkuu.

Välillä tuntuu, että aika vaan mataa eteenpäin. Sitten sitä taas havahtuu ja hoksaa, että kohta muuten loppuu kesä. Tai siis mikä kesä, en ees alota kesästä jauhamista, kun sitä kuulee muutenkin jo joka puolella. Uskon, että elokuu vaan juoksee eteenpäin ja kohta sitä ollaankin tilanteessa, että on nautittava viimesistä mökkiviikonlopuista ja antaa pimeyden vallata illat. Eipä kyllä haittaa lainkaan ajatus pimenevistä illoista kun tietää, että sen pahimman pimeyden ja synkkyyden iskiessä pääsee sitä pakoon.

Ajatus taas pitkästä matkasta heittää kyllä fiilikset ihan laidasta laitaan. Isoimpana osana ajatukset valtaa vatsanpohjaa kutkuttava ajatus seikkailusta, uusista paikoista, auringosta ja kiireettömyydestä. Silti takaraivossa vilahtelee ajoittain jopa pieni pelko ja stressi, että hitto vie, mihinkähän sitä on taas pitäny nokkansa tunkea. Uudet maat, uudet tavat, kaikki alkaa alusta aina puhelinliittymän ja pankkitilin avauksesta lähtien, eikä tällä kertaa todennäköisesti ole aivan samaa apua tiedossa kun viimeksi (kiitokset vaan Elinalle ja Mikalle, jotka auttoivat suunnattoman paljon Australiassa!). Taas pitää etsiä majapaikkaa jatkuvasti, ostaa auto ja toivoa, että se toimii, miettiä että mistähän sitä illalla itsensä löytää. Ei perhettä, ei ystäviä, ei tuttuja ihmisiä. Mutta silti en peruuttaisi reissua, haluan sinne, tahdon sen vapauden ja kunnon irtioton.

Sama kai se on, miten kovasti reissua odottaa. Lähtöpäivä koittaa joka tapauksessa. En halua huomata, että koko kesä ja syksy meni siihen, että odotan matkaa ja unohdan elää. Elämä on nauttimista varten, ottakaa tekin ilo irti auringonpaisteesta ja viimeisistä heinäkuun päivistä!